Varoitus: tämä postaus käsittelee vierailua entisellä kuolemanleirillä eli liikumme hieman normaalia synkemmillä vesillä (myös kirjoituksen suhteen)

 

 

Miettiessäni mitä voisin Münchenissä vierailuni yhteydessä käydä katselemassa silmiini osui Dachaun, yhden noista pahamaineisista kuolemanleireistä sijaitseminen varsin lähellä kaupunkia. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja nuorempana poikasena vietin varsin runsaasti aikaani erityisesti tutustuen sotahistoriaan. Tunnetusti sodankäynti on tuonut ihmisyydestä esiin kautta aikojen sen synkimpiä puolia, mutta harvoin on saavutettu samanlaisia katsauksia sielujemme pimeimpiin saloihin kuin natsien yhteydessä: ilman näiden hirmutekojen sijoittumista sen yhteyteen, Toinen maailmansota olisi vain yksi suuri sota, kansanmurhien/massamurhien verisen ja valtaisan aallon sijaan. Henkilökohtaisesti jaan monien kanssa sen ajatuksen, ettei historiaa pidä unohtaa vaan siitä pitää oppia, sen karmaisevat virheet ja hirmuteot on pidettävä mielessä.

 

Niinpä siis vierailuni kolmantena kokonaisena päivänä käveli jälleen kerran Raatihuoneen tornin eteen, mutta tällä kertaa muiden turistien jäädessä katsomaan tanssivien ritarien ja narrien spektaakkelia siirryin virallisen muistomerkkioppaan johdolla junaan kohti kuolemanleireistä ensimmäistä.

 

Sattuma oli siunannut tätä retkeä matkani kauneimmalla ilmalla. Pilven hattarat eivät varjostaneet saapumistamme vanhan leirin sisäänkäynnille, jossa oppaamme Marcin kertoi meille runsaan määrän alueen historiaa ja tapahtumia, jotka johtivat ympäröivän pienen ja idyllisen kylän nimen ikuiseen tahriutumiseen. Auringonpaisteessa kuulimme entisestä sotilasteollisuus alueesta, jonka eräs Münchenin poliisipäällikkö nimeltään Himmler oli keksinyt soveltuvan syrjäisenä ja aidattuna alueena erilaisten natsien poliittistenvastustajien "uudelleenkoulutuspaikaksi", mutta jonka suurimman uhrien joukon juutalaiset, homoseksuaalit ja mustalaiset myöhemmin tulivat ottamaan. Dachau sai toimia ensimmäisenä natsien leirinä, jonka mallin mukaan kaikki myöhemmät, myös Auschwitz, rakennettiin ja, jossa näiden muiden leirien teurastajat koulutettiin.

Oppaamme Marcin halusi kertoa meille kaiken tämän historian, että aitojen sisäpuolella pystyisimme keskittymään siihen olennaisimpaan, itse uhreihin ja heidän kohtaloihin. Niinpä tämän leirin pääportin luona hän jatkoi tarinaansa kertoen muun muassa leirin ensimmäisestä komentajasta Theodor Eichesta, jonka natsit vapauttivat italialaisesta mielisairaalasta luomaan heille järjestelmän epätoivottavien ainesten käsittelylle. Tämä mies loi Dachaun ja sen vankien epäinhimillistämispolitiikan, jonka tarkoitus oli viedä sen vangeilta kaikki ihmisyyden jäänteet jatkuvan psykologisen ja fyysisen kidutuksen kautta. Hän oli se mies, joka keksi asettaa alla olevat valheelliset sanat leirin (ja sitä seuranneiden leirien) portteihin.

Heti näiden porttien sisäpuolella monet sen "vieraista" pääsivät hengistään jo ennen heidän kirjaustaan leirin kirjoihin: vartijat hakkasivat melkein jokaisesta saapumiserästä yhden heidän silmiinsä hieman erottuneen henkilön vain esimerkin vuoksi. Kun vanki tapettiin ennen kirjoihin asettamista, hänet voitiin merkitä ennen leiriä menehtyneeksi ja näin ollen kiertää ikävät paperityöt.

Muistoteksti leirin uhreille. Sanat eivät riitä kuvaamaan leirin kauheuksia ja kirjat eivät anna kuvaa leirin elämästä: osa syy miksi itsekin halusin käydä paikanpäällä. Leirillä vierailu ei tietenkään anna eväitä kuvitella, miltä leirillä tuntui olla, eivätkä sen uhrit ole pystyneet useinkaan sanoiksi ilmaisemaan kokemuksiaan. Tällaiset luvut ihmiskunnan historiassa eräällä tavalla kiertävät ilmaisua, joka on ehkä syynä yllä olevan kaltaisten muistolauseiden hieman jäykkältä vaikuttaviin asuihin.

Kartta kertoo paljon aikakauden karmeudesta: kaikki siihen nimetyt paikat ovat sisältäneet leirejä. Useat leirit olivat syrjäisissä paikoissa, mutta silti tämä määrä ja sijaintitiheys erityisesti suurien kaupunkien läheisyydessä tarkoittaa, että varmasti valtavat määrät ihmisiä olivat tietoisia murhista, joita heidän ympärillään tehtiin ja kuinka monet sille käänsivät selkänsä. Dachaun kylän ihmiset tiedettävästi kieltäytyivät usein palvelemasta kylään saapuvia SS-miehiä, joka aikakautenaan sinänsä oli rohkea teko, mutta silti karussa mielessä niin monien kannalta riittämätön.

Leirien vankien epäinhimillistäminen aloitettiin viemällä heiltä heidän nimensä ja henkilöllisyytensä. Pelkkiä numerosarjoja vastaan oli kuitenkin vaikea olla rasistinen tai misogynistinen, joten näiden koodien lisäksi käyttöön otettiin järjestelmä, jolla vartijat pystyivät olemaan koko ajan tietoinen ohikulkijoidensa leiriinsaapumissyistä, ihan vain jos heidän teki äkkiä mieli hakata homo tai juutalainen. Homouden tunnistamista varten muuten tehtiin tarkka määritelmälista, jossa pinkin kolmion saamiseen riitti muun muassa teatterissa työskentely tai naimattomuus yli 35 vuoden iässä. Mielenkiintoisena listan osasena voi nähdä mustakolmioiden Daavidin tähden, joka leimasi kantajansa Jehovan todistaja juutalaiseksi...

Saapuvien vankien pesuhuone, jossa vangit kiireellä kuorittiin karvoituksistaan "pestiin" loiset tuhoavassa nesteessä ja pestiin tulikuumalla tau jääkylmällä vedellä. Huonetta käytettiin myös kidutukseen, jossa osalliseksi pääsivät muun muassa tolpissa kiinni olleet kakkosneloset (joiden paikat näkyvät tolppien yläosissa), joita hyödynnettiin eräässä inkvisitiolta lainatussa kidutustekniikassa.

 

Vastaanottotilan takana sijaitsi runsas sata huoneiden bunkkeri, joka huoneet olivat suunniteltu erilaisia erityisiä kidutusmuotoja varten

Erilaisten kidutusmenetelmien lisäksi leiri oli tietenkin suunniteltu murtamaan sen asukkien sielut myös arkipäivän kautta.

Vanhojen parakkien hajotessa ajanpatinan ja hyönteisten vaikutuksesta, leirin museoijat rakensivat muutaman parakin esittelemään elämää leirillä sen eri vaiheissa.

Ensimmäinen vaihe antoi asukkaille vielä pientä inhimillisyyttä erillisten nukkumalokeroiden kautta. Toisaalta esimerkiksi hyllyt olivat vain muistuttamassa siitä, ettei asukkailla ollut mitään niille laittaa.

Toisessa vaiheessa välilaudat olivat unohtuneet: näillä laveteilla saattoi nukkua neljäkin miestä (Dachau oli vain miesten leiri) rinnakkain. Ylöspääsyä yöllä ei ollut, tarpeet tehtiin paikalla usein kuolettavien seurauksin alla nukkuville...

Kolmas vaihe: pelkkää kuolemaa ja kärsimystä...

...joka johti monet hirttäytymään jopa näihin mataliin pesualtaisiin.

Monille viimeiset elonhetket koettiin kuitenkin täällä, Parakki X:ssä, kaasun ja savun seassa.

Nyt leirin on tietenkin suuri muistomerkki. Sen sisällä muistoa tästä osasta kansanmurhaa pidetään yllä ja sen uhreja kunnioitetaan. Leirin sisällä on kolme kirkkoa, yllä olevan vartiotornin kautta käy kulku tätä nykyä Nunnaluostariin. Ulkopuolella sijainneet ss-miesten koulutusparakit ovat nykyään poliisin hallussa: on lyhyt matka pamputtamaan paikalla tasaisesti häiriköimässä käyviä uusnatseja, jotka väittävät leiriä pelkäksi propagandaksi...

 

Sitä se ei kuitenkaan ole vaan oudolla tavalla elävä muistutus ihmiskunnan kyvyistä. Jopa siellä käynnistä kirjoittaminen on tietyllä tavalla hiljentävä kokemus, joka näkyy kommenttien vähentymisenä loppua kohden. Muutenkin tämä on asia, joka on koettava mahdollisimman lähietäisyydeltä sen muistoa. Suosittelen kenelle tahansa. Itse en tosin menisi kylmänä talvipäivänä.