Hampurista lähtöaamu ei mennyt ihan putkeen: huoneeseen kello 4 saapunut kännikala aikaisti unestapoistumista melkein kolmella tunnilla, unohtuneet avaimet johtivat reippaaseen juuksulenkkiin takaisin hostellille, lintu paskansa päälleni (laa-la-la-la-laa, laa-la-la-la-lii) ja vihdoin päästyäni metroon unohdin iloisesti, että respasta ostamani vesipullo oli hapokasta, kohtalokkain seurauksin.

 

Ihmeen ja kumman kautta ei kuitenkaan hirveän kauaa mikään tai yhteensä nämä asiat harmittaneet. Tärkeintä oli kuitenkin, että ehdin junaan ja olin matkalla. Mieliala senkun nousi matkan kuluessa, koska, pian Hampurin jäätyä taakse, pilvikerrokset rakoilivat ja aurinko näytti kauniit kasvonsa kolmen päivän poissaolon jälkeen.

 

Kölniin eli Cologneen saavuinkin iloisin mielin, tsekkasin itseni mahtavaan hostelliin (siisti, hemmetin mukavia ihmisiä jne) ja menin syömään pitsaa aurinkoiselle toriaukioterassille. Melkein olisin siihen voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta olihan minulla sentään syitä Kölniin tuloon, kuten mm eräs kirkko.

Eli Kölnin tuomiokirkko, yksi Saksan kuuluisimpia pyhiä paikkoja ja varsin maisemaansa dominoiva ja komea rakennus olikin kyseessä.

Koko oli valitettavasti sisältäkin aikalailla se keskeinen asia. Ei tästä kirkosta jäänyt juurikaan erityistä sisuksista mieleen: peruskamaa.

Torniin toki piti kiivetä näkemään, miltä kaupunki kokonaisuudessaan näytti. Siinä muuten kuvassa näkyy Rein eli nyt on sekä se, että Elbe nähty.

 

Kirkko tuli nähtyä ja sehän oli pääasia, olinhan valinnut Kölnin matkakohteeksi Ultra Bran kappeleen takia. Olisi mukavaa matkustaa jatkossakin musiikin mukaisesti: tosin luulen, että kyseisen kappaleen kohta "olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen" saattaa jäädä tekemättä, vaikka uskonkin onnistuvani eksymään Latviassa.

 

Aamun vastoinkäymisiä kovempi isku mielialalleni oli maanantai: kyseisenä päivänä ovat kaikki Kölnin museot jostain syystä kiinni, joten jäi Suklaamuseo näkemättä. :'( Ja minä kun olin jättänyt makeat syömättä sillä ajatuksella, että menen sitten sinne museoon. Onneksi kesäinen päivä, käyskentely Reinin varrella ja pallo sitruuna- ja mustikkasorbettia saivat ongelmat unohtumaan. Sorbettihan on muutenkin hyvä makeinen; eihän siinä varmaan ole mitään kaloreita, kun se on vain vettä ja hedelmää ja, ja, ja, sitruunassa ja mustikassahan on hirveesti vitamiineja... :)

 

Mielenkiintoisten iltakeskustelujen jälkeen (huoneessa oli muun muassa mukavia taiwanilaisia, skotteja ja argentiinalainen) lähdin kohti Luxembourgia Trierin välipysähdyksen kautta. Trierhän on ilmeisesti yksi Euroopan vanhimpia kaupunkeja, jossa jo roomalaiset aikoinaan... Kaupungissa onkin muinaisia roomalaisten raunioita, jotka kuuluvat Unescon kulttuuriperintökohteisiin.

Yksi niistä on tämä amfiteatteri, jota joko käytetään nykyään keikkapaikkana tai sitten on haluttu vain korostaa gladiaattoreiden roolia muinaisen Rooman rokkitähtinä.

 

Kaupungin vanhoihin osiin kuuluivat myös muutamat kirkot, jotka tekivät paljon suuremman vaikutuksen kuin tuo kuulumpi kölniläinen (ehkä se suklaa homma kampitti myös kirkon).

Konstantinuksen Basilika: yksinkertainen voi olla hyvin, hyvin vaikuttavaa.

Toinen eli Trierin/Pietarin Katedraali: yksinkertainen tyyli, mutta tärkeintä olikin sisältö. Kirkko oli koristeltu lähinnä marmorisin (oletan) patsain. Siellä ei ollut juurikaan maalauksia, vaan lähes kaikki kuvaelmat oli upeasti työstettyä valkoista kiveä, joka loisti valoa lasimaalauksemattomuuden takia läpipäästävien ikkunoiden alla:

Ehkä myös keskimääräisesti tarjonnasta eroava kuvasto nosti kiinnostusta:

Näistä "hengellisistä sfääreistä" oli vielä vierailun lopuksi (olin Trierissä noin 5 tuntia) vielä maallisemman kulttuurin mekkaan:

Karl Marxin synnyinkotiin: herra itse pystinä, mutta mukana kuva myös eräästä vähemmän tunnetusta Marxin perheenjäsenestä.

 

Trierin jälkeen suuntasinkin sitten innosta itsekseni hihitellen kohti Luxembourgia.