Ensinnäkin pyydetty kuva Louvresta

Pyrin haastaamaan alkuperäisen kuvan ilmeen enigmaattisuuden...

 

Pariisi ei onnistunut juurikaan houkuttelemaan minua yöelämäänsä. Niinpä iltani tässä eläväisessä kaupungissa päätyivät suhteellisen varhain hostellin rauhallisiin yhteistiloihin tai huoneen turvaan. Pitkien kävelypäivien jälkeen (joita oli jatkunut jo viikkoja) en kokenut mitään tarvetta lähteä tuhlaamaan rahojani baareihin tai aivan hostellini vieressä olevaan punaisten lyhtyjen alueeseen (jonka olemassa olon huomasin todenteolla tosin vasta viimeisenä päivänä). Hostelleissa asuessa juttuseuraa kun saa usein ilman juoksemistakin, tässäkin (Plug-inn) paikassa haastelin useiden jenkkien ja australialaisten kanssa erilaisista maailmaa koskevista asioista ennen nukkumaan menemistä.

 

Varhaisten untenmaille painumisten ansiosta heräsin myös varhain. Koska huonetoverini tässä vaiheessa vielä nukkuivat hipsin aamuisin kamppeideni kanssa suoraan hissiin ja ajoin aina pohjakerrokseen suihkuttelemaan. Näin en paitsi herättänyt turhaan tovereita, mutta pääsin nauttimaan myös ylivertaisesta suihkusta, jossa lämmintö vettä ja painetta riitti; kumpikin asioita joita ei aina seuraavasta kohteesta eli Englannista saa, joten täytyi ottaa hieman varastoon. Toisaalta pohjakerroksessa oli myös aamiaistilat, joten suihkunraikkaana oli mukava pyörähtää suoraan croisantin ja myslin pariin.

 

Hyvän aamiaisen jälkeen kelpasi lähteä ajoissa myös liikkeelle. Tänäkin aamuna yritin olla ovelasti kanssa turistejani edellä ja suuntasin suoraan edellisenä päivänä turistien täyttämälle Notre Damelle. Kirkkoon pääsy olikin aamusta hieman helpompaa, jono oli vain neljäsosa aiemmasta ja itse olin vielä hieman valmiimpi jonottamaan. Hyvällä mielellä katselin siis kirkon ulkokuorta ennen siirtymistä sisään.

Ovikaarien veistoksia ja pihalla könöttänyt Kaarle Suuri; aika saa joskus karmivia muutoksia aikaan metallissa.

Sisällä oli käynnissä palvelus, joten turistien toiminta oli hieman rajoitettua. Toisaalta minä en kuulu niihin turisteihin, jotka käyttävät salamaa joka paikassa muutenkaan, joten minuun se ei juurikaan vaikuttanut (joillakin amerikkalaisilla varmasti oli vaikeaa). Muutenkin pääkiinnostukseni oli jatkaa kiipeilyharrastustani ja nousta kirkon kuuluisaan torniin katsomaan maisemia ja gargoyleja. Etsittyäni hetken pääsyä torniin huomasin ohjasteet ja menin kulman taakse....... josta löysin korttelin pituisen jonon. Ei kiinnostanut niin paljoa enää. Päätin jatkaa suoraa reittiä seuraavaan kohteeseen: Pere Lachaisin hautausmaalle.

 

Päätös oli hyvä; Pere Lachais paljastui todellekin aikaa ansaitsevaksi kohteeksi. Vaikka kyseessä onkin yksi Pariisin tunnetuimpia kohteita, se tarjosi matkaajalle rauhallisen ja kauniin ympäristön käyskennellä muutaman tunnin päästä. Kukkulaisella alueella rakennettu haustausmaa vanhoine sammaleen peittämine hautoineen ja vehreine, lähinnä puista koostuvine, kasvustoineen tarjosi hienon miljöön sunnuntaiaamun kävelylle.

Toki kuuluisan kohteen tästä hautausmaasta olivat tehneet sinne haudatut henkilöt, jotka olivat minunkin pääasiallinen syy paikalle saapumiseen, vaikkei välttämättä siellä viipymiseen.

Kaksi suurta ranskalaista kirjailijaa ja kaksi suurta maalaria (alimpana Jacques-Louis David)

 

Miettiessäni saapumiseni yhteydessä mahdollisuuksiani Pariisissa, olin päättänyt jättää hostellin lähialueeseen eli Montmartren kaupunginosaan tutustumisen pääasiallisesti sunnuntaisen kävelykierroksen jälkeen. Näin historialliseen alueeseen tutustuminen ilman opasta tai kattavaa opaskirjaa olisikin ollut varsin vaikeaa. Tästä johtuen olinkin kulkenut varsin suoraa reittiä hostellilta metropysäkille halussani siirtyä paikasta toiseen ja esimerkiksi tämän olemassaolon aivan metropysäkin vieressä vasta palatessani toisena päivänä hostellille

Opas Fionan mukaan Punaisen myllyn tanssijat ovat nykyään 90 prosenttisesti australialaisia: ilmeisesti he ottavat vaatteensa pois halvemmalla kuin muut...

Toisella puolella katua lampsiessani katua alaspäin oli huomaamatta ollut myös tämä Ameliesta tuttu kahvila. Ilmeisesti ainoita paikkoja, jossa turistit ja ranskalaiset tulevat toimeen. Toisin sanoen ranskalaiset ilmeisesti pitävät elokuvasta niin paljon, että ovat jopa valmiita sietämään jopa turisteja sen takia ilman sylkemättä heidän päälleen.

Montmartrea. Alemmassa puiden keskeltä löytyy ainoa alkuperäisesti Montmartren myllyistä, joka ajoittuu ainakin 1700-luvulle. Preussilaiset polttivat kaikki muut, mutta tämän omistaja päätti asettua hanakkaan vastarintaan piirittäjiä kohtaan. Preussilaiset tappoivat hänet, mutta samalla pelastui mylly, koska preussilaiset tarvitsivat paikan jonne ripustaa mies esimerkiksi eli myllyn lavat. Dorka mieheksi siis, mitäs se Stephen Fry sanoikaan: A frenchman making a point. Therefore a Jackass...

Montmartre taiteenkehtona: ensimmäisessä Vincent Van Goghin vanha osoite, toisessa Au Lapin Agile, jossa Picasso maksoi aterioitaan maalauksilla ja viimeisessä kuuluisi pariisilainen katutaiteilija Miss.tic [poikaystävä jätti hänet sanoen, ettei halua enää koskaan nähdä tätä, joten neitonen maalasi kuvansa joka paikkaan Pariisissa, jossa tiesi tämä käyvän]

Pariisin viimeinen viinitarha, joka tuottaa joka vuosi varsin karmean (saasteet jne), mutta kalliin sadon, jonka palasista kaikki Pariisin pintaliitäjät tappelevat...

Sacre Coeur takaapäin. Alemmassa kuvassa mielenkiintoinen ja mysteerinen possu-gargoyli. Selvisi, että ilmeisesti 'to gargle' tulee äänestä, joka lähtee veden virtauksesta gargoylien läpi. Yksi ilo näissä kierroksissa on englannin kielen sanojen taustojen oppiminen.

Näkymää yli Pariisin Sacre Couerin etupuolelta. Takaapäin rakennuksen lähestymisessä oli puolensa...

Montmartren "taiteilijatori": Karikatyyri vain 20 eurolla...

Minun suosikkejani reissussa näkemistäni katutaiteilijoista: Space Invader Guy. Kaveri käy laittamassa Space Invadereita korkeisiin paikkoihin (mm Hollywood-kirjaimet), mikä voisikaan olla taiteellisempaa.

 

Kierroksen loputtua lähdin etsimään itselleni ruokapaikkaa ja päädyin mukavan näköiseen pitseriaan. Mukava ulkonäkö ei tietenkään tarkoittanut tavallisesta poikkeavaa tarjoilua, se oli tavalliseen tapaan (noin kolmen ruokapaikan kokemuksella) tylyä, hidasta ja huolimatonta [ja sitten pitäisi vielä tipata? Kai se pakko oli, ettei huonontunut paikallisten ja turistien välit entisestään). Pitsa oli kohtalainen, tosin ei läheskään niin hyvää kuin esimerkiksi Saksassa neljä euroa halvemmalla syömäni. Pitsa ei myöskään ollut ainoa kallis asia paikassa (joka oli lähialueen paikoista niitä kohtuu hintaisimpia), meinaisin tilata kokiksen, kunnes huomasin, että 0,4l maksoi 7,4 euroa...

 

Seuraavana päivänä olin enemmän kuin valmis vaihtamaan maisemaa. Osittain tämä johtui toki odotuksistani Lontoon suhteen, mutta myös Pariisi ei jättänyt valtavan positiivista kokonaiskuvaa. Kaupunki pursusi turisteja, se oli kallis ja palvelu oli varsin karmeaa. Toisaalta kaupunkiin jäi paljon nähtävää ja se oli varsin kaunis, joten palaan vielä jonain päivänä ehkä toisena vuoden aikana ja hieman paremmalla ranskan taidolla (nyt lähinnä vain tilasin yksinkertaisesti ravintolassa)...