Myöhäisen Manchesteriin saapumisen jälkeisenä aamuna suuntasin Birminghamin kaukaiseen kaupunkiin. Siellä entisessä synkeässä teollisuusmekassa, nykyisessä ostosparasiitissa etsiskelin hostellini Birmingham Central Backpackersin sen sivukujaltaan noin 10 minuutin kävelymatkan päästä keskustasta ennen siirtymistä pienoiselle kaupunkikierrokselle. Käyskentelin siis hieman kaupungin läheisimmilla kaduilla, söin Ben & Jerryssiä ja karibilaista ruokaa ja ostin kirjoja (kuinkas muuten).

Näkymää Birminghamin avonaiselta torilta kohti St Martinin kirkkoa ja Bullringin ostoskeskusta, jonka Selfridges Building hieman isommassakin kuvassa. Kauppoja riitti kaupungissa kyllä pilvin pimein ja ihmisiä, erityisesti kun kyseessä oli lauantai-iltapäivä. Pienen joensuulaisen pää meinasi hajota vilinään ja vaateputiikkien logoihin, mutta onneksi illalla pääsi nauttimaan jostain aivan muusta...

Vapaapainiahan minä saavuin pääasiallisesti katsomaan: Pro Wrestling Noah oli jälleen saapunut kolmen vuoden odotuksen jälkeen Eurooppaan. Kiiltävien japanilaisten vartaloiden lisäksi he olivat tuoneet mukanaan myös taitoa ympäri maailman, kuten Ricky Marvin vasemmalla ja Kings of Wrestling eli Claudio Castagnoli ja Chris Hero aivan oikealla. Jälkimmäisten matsi Taniguchia ja Morishimaa vastaan veikin aikalailla show'n kaikessa eeppisessä komeudessaan.

Katsuhiko Nakajima vs Go Shiozaki, joka hieman kärsi omista tähtitieteellisistä odotuksistani, ja tietenkin KENTAAAAA, jonka matsi Zack Saber jnr vastaan oli ehdottomasti illan positiivisia yllätyksiä.

Ja illan päätti GHC Heavyweight title match: hienoa jo pelkästään tittelin mukana olon takia, mutta hyvä matsi muutenkin. Vastakkain siis mestari Sugiura ja Kotaro Suzuki.

 

Palauduttuani seuraavana päivänä painitapahtumasta siirryin katselemaan kaupunkia hieman laajemmalla kaarella. Siirryin ostoskeskuksien toiselle puolelle kaukaiseen keskustaan etsimään kaupungin hieman klassisempia puolia. Harhailin muutaman mailin Jewellers Quarteriin, jolla kuulemma oli mielenkiintoinen historia vanhana juutalaisten alueena. Tosiaan oli, nyt alue oli vain mekka kaikille kihlasormusten etsijöille loppumattominen kultasepän liikkeineen: todellakin katuja katujen perään joiden kultasepän liikkeiden yksitoikkoista paljoutta vain muutama pubi rikkoi.

 

Funktionsa alue sinänsä täytti, kun se kävelyreissuna kulutti aikaani. Olin nimittäin lähtenyt sunnuntaiaamuksi aivan liian aikaisin liikkeelle, josta johtuen minulla oli runsain määrin aikaa ulkona ennen kuin mikään aukesi. Saatoin vaikka turisteilla kameran kanssa aukioilla

Victoria Square: rouva itse vasemmalla, taustalla kaupungintalo ja edessä Ironman -patsas. Joskus pitäisi ostaa ihan näön vuoksi sellainen järkkäri-kamera niin saisi aidomman turisti fiban: käy aina kateeksi ne japanilaiset jotkat huuhailevat ympäriinsä valtavien kameroidensa kanssa. Minun pikkukamerani mahtuu mukavasti taskuun eikä jättimäisenä kaulassa roikkuvana kerää niin paljoa paikallisten halveksivia katseita kuin isommat serkkunsa. Toki voisin esimerkiksi pukeutua jenkkituristien (ja aussi) esimerkkiä seuraten aina ilmalla kuin ilmalla shortseihin ja yliopistojen yms paitoihin, mutta Britanniassakin joskus paistaa aurinko enkä halua ruskettua...

 

Niin tuossa kaupungintalossahan sijaitsi myös paikallinen taidemuseo:

Illalla sitten oli vuorossa lätkää: olin onnistunut hankkiutumaan hostelliin, jonka omistajat olivat paitsi urheiluhulluja, mutta joista toinen oli myös puoliksi kanadalainen. Sweet! Mielenkiintoisen lisän katselukokemukseen lupasi tuoda myös seura: hostellissani oli noin 20 ruotsalaista ja minä ainoana suomalaisena. Törmäsin muutamiin ruotsalaisiin jo siirtyessäni hostellin sivurakennuksesta päärakennukseen, jossa seinän kokoinen screeni oli: kadulla oli ryyppäämässä joukko ruotsalaisia (joiden valtavat hauikset oli käytetty tehokkaasti hyväkseen tatuointien asettelua suunnitellessa). Kävellessäni kuulin takaani muutamia inhoavalla äänellä kuuluvia kommentteja "Jävla amerikansk" (ilmeisesti aksenttini ja englanninkieliset kirjani johtivat harhaan, on se hyvä, että edes jotkut ihmiset eivät heti luule minua ruotsalaiseksi matkoillani). Myöhemmin heille sitten selvisi, että olin suomalainen ja kumma kyllä reaktio oli positiivinen: heistä paistoi aikalailla, että he eivät uskoneet edes tappion mahdollisuuteen ja voiton tulisi vain kruunaamaan suomalaisen paikallaolo. 0-1 maalin jälkeen sainkin kuulla aikamoista vittuilua. Tasoitus oli onnenkantamoinen. Johtomaali Ruotsin löysäilyä. 3-1 jälkeen vain yksi ruotsalainen enää pystyi katsomaan pelin loppuun naaman pidentyessä joka maalilta. Kieltämättä kyllähän siinä hymyilytti ja melkein teki mieli olla Suomessa sillä hetkellä. Onneksi se meni seuraavina päivinä ohi...