Kevään kiireiden hellittäessä pakkasin kamppeita ja lähdin Müncheniin, jossa tuttavani kämppä oli tyhjillään omistajan omien työkiireiden takia. Hostellit ovat toki mukavia paikkoja tavat ihmisiä, mutta yksityinen asuinpaikka tarjoaa kuitenkin mahdollisuudet suuremmalle rentoutumiselle ja siitä tässä minilomassa oli kuitenkin kysymys; pattereiden lataamisesta kevään opintojen jäljiltä tulevan kesän kiireitä varten.

 

Saavuin ainakin suomalaisen kevään jälkeen paahtavan tuntuiseen Müncheniin myöhäisiltapäivällä. Käyskentelin hieman kiertoreittejä seuraillen pieniä katuja majapaikkaani varsin hyvinvoivan näköisellä alueella. Matkustamisen alettua jo viideltä aamulla siirtymällä Joensuusta kohti Helsinki-Vantaata ei intoni riittänyt tämän jälkeen kuin pieneen taivallukseen kaupungin keskustaan, joka paljastui olevan vaivaisen kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Katseltuani hetken auringon paisteessa loistavia rakennuksia päätin siirtyä rauhallisesti kaupan kautta takaisin asuntoon nauttimaan ihkaaitoa baijerilaista valmispitsaa. :)

 

 Seuraavana päivänä nukuin rauhassa, minulla oli kuitenkin aikaa melkein viikko ja mielessä rentoutuminen, joten kiirettä ei ollut. Tukevan aamiaisen jälkeen raotin ensi kertaa verhoja, asunnon ikkunat, kun antoivat suoraan vastapäisten asuntojen vastaaviin, joten en niitä mielelläni näkösällä ollessani auki pitänyt. Kyseiset asunnot sisältävän talon lisäksi avautumaa näkymää oli ilmestynyt varjostamaan runsas pilvimassa, joka tasaiseen tahtiin antoi pisaroiden laskeutua hillitsemään liiallisia d-vitamiinivarastojen keruuta. Onneksi en ole luonteeltani suuri auringonpaistattelija muutenkaan, joten uloslähtöni ei vaatinut valtavia ajatusten uudelleensuuntauksia, vaan vain mukaan ottamani sateenvarjon (koskaan ei kannata ilman matkustaa, asia, jonka ainakin useat matkat Britteinsaarille ovat todistaneet) nappaamista laukustani. Kaiken kaikkiaan edellisen illan hikoiluun pieni sade toi mukavan vaihdon ja minun kaltaiseni sisätiloissa viihtyvä matkaaja melkein aina tekemistä sateellakin.

Suuntasin siis keskustaan, jossa Vanhan Raatihuoneen siimeksessä pysähdyin ottamaan tämän kuvan aukiosta; mukaan tuli kätevästi maankin lippu niille, joille ei vielä Baijeri tai München sanonut mitään. Raatihuoneelta lähdin kulkemaan kohti pohjoisempaa keskustaa ja siellä sijaitsevaa taidemuseoita. Museothan ovat mainioita paikkoja erityisesti sadepäivälle ja, kun nämä vielä sijaitsivat samalla suunnalla kuin kaupungin suurin englannin kielisiä kirjoja myyvä kauppa, reitti oli selvä. :)

Matkalla tuli muutama muistutus paitsi kaupungin historiasta, mutta myös sen nykyisyydestä. Vastaan tuli tämä natsiajan uhrien muistomerkki, joka oli selkeästi suurin tämän kaltainen, johon varsinaisessa katukuvassa törmäsin. Kuten myöhemmin kierroksella opin, Münchenissa näiden pimeiden aikojen muistaminen tehdään hieman vähäisemmällä "äänellä" kuin esimerkiksi Berliinissä, mutta sen sijaan pienempiä, vähäeleisimpiä, muistomerkkejä on joka puolella; useita joita myöhemmin näinkin. Asia oli hoidettu hieman samaan tapaan kuin Hampurissa. Tätä kuvaa ottaessani ohitseni alkoi kulkemaan toisessa kuvassa näkyvä kulkue, eräänlainen rauhanmarssi, joka vastusti kaikkea epähumaania toimintaa. Pieni kulkue oli sinänsä hassu, että sen mukana kulki enemmän poliiseja kuin varsinaisia kulkuelaisia, epäilen syyn löytyvän uusnatsismista. Myöhemmin kävelykierroksen oppaalta kuulinkin, että paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut nähdä uusnatsien kulkue, jossa poliisit saavat paljon aktiivisemman roolin; heidän täytyy tehdä täysi päivätyö estääkseen kulkueen seuraajia repimästä uusnatseja palasiksi...

Kuuluisa Baijerilainen taideteos "Mies vetää turpaan hevosta", joka sijaitsi kaupungin klassisen taiteen museon Alte Pinakothekin sivulla.

Rauhallisen aamuni takia minulla jäi oikeastaan aikaa vain yhdelle lähiseudun taidemuseoista (aivan vieressä olivat modernin taiteen ja nykytaiteen vastaavat), joten valitsin tämän vanhimman. Ulkoapäin varsin suoraviivainen talo (huomatkaa muuten hieman eriväriset tiilet seinämän keskikohdalla muistona kaupungin pommituksista) ei muuttunut sisällä särmäisemmäksi, mutta tämä gallerioihin johtava portaikko oli omassa valkoisen kiven ja valon muodostamassa valtaisuudessaan varsin komea.

 

Sisältä löytyi tietenkin varsin mittava kokoelma eurooppalaista maalaustaidetta mukaan lukien muun muassa tämä tylsistynyt Marian ylösnousemus, Rembrandtin varsin lihallinen kristussarja, josta tässä yksi esimerkki, ja tämä tanssiaiskuvaelma.

Eniten talon kokoelmassa minua kuitenkin viehättivät sen varsin mittava kokoelma Pieter Paul Rubensin teoksia (käytän koko nimeä, koska myöhemmin eräässä keskustelussa muutaman bostonilaisen kanssa tapahtui sekaannus hänen ja erään "pelkän" Paul Rubensin välillä). Henkilölle, joka pitää yksityiskohdista ja makaabereista aiheista, tämän taiteilijan teokset tarjoavat paljon iloa. Tässä muutamia hänen töitään ja niistä poimittuja yksityiskohtia.

Viimeinen kuva oli ilmeisen tärkeä myös museon rakennuttajille, museon gallerioiden korkeus suunniteltiin tämän, suhteellisen valtavan, teoksen perusteella.

Laitetaan mukaan myös hieman erästä toista yksityiskohtien ja groteskin mestaria, Hieronymus Boschia.

 

Museosta ulospäästessäni iltapäivä oli päässyt jo niin pitkälle, ettei toimittanut enää hetkeksi muihin museoihin mennä ja muutenkin olin saanut riittävän annoksen yhdelle päivälle. Niinpä suuntasin takaisin kohti keskustaa, jossa väistelin taivaan pisaroita käyskentelemällä muutamissa kirkoissa.

Jesuiittakirkkoon satuin jumalanpalveluksen aikaan: savua (ehkä kuvastamassa helvetin käryjä :) ) ja hyvin oopperamaista laulua. Onneksi seuraavassa kirkossa sai hieman rauhallisemman pysähdyksen tehdä jaloistaan väsynyt matkamies, messujen ollessa tauolla. Tästä Frauenkirschestä löytyi myös todisteita vierailuista keskuudessamme:

Ei uskoisi, että näin valoisan kirkon rakennutti myytin mukaan Saatana.

Matkalla tuli vastaan myös tämä surullinen villisika, jolta röyhkeä ryöväri oli vienyt osan jalasta. Tosin patsas sijaitsi kalastus- ja metsästysmuseon edessä, joten ehkä tämä henkilö oli halunnut korostaa takana avautuvan näyttelyn ja siihen liittyvän kulttuurin luonnetta.

Sateisen päivän kääntyessä iltaan siirryn sisätiloihin seuraaman, kun kaupungin suuret pojat saivat Borussia Dortmundilta turpaan, ja lataamaan akkuja seuraavia päiviä varten.

 

Seuraavana päivänä pilvet olivatkin pääasiassa kaikonneet kaupungin yltä, mutta mukanaan ne olivat vieneet myös osan kaupungin lämmöstä. Tästä lähes Suomen ilmaston mieleen tuovasta noin +12 asteen kelistä huolimatta, lähdin ulos keskittyen lähinnä sateettomuuteen. Liityin eilisen sateensuojani aukiolla mukaan ilmaiseen kaupunkikierrokseen, joista on jo pikku hiljaa tullut suosikkitapani oppia kompaktisti kaupungin kulttuurista ja historista.

Kierros alkoi seuraamalla kaupungin vakkarinähtävyyttä eli Raatihuoneen kellon esitystä, jossa kuvattiin muinaisen kuninkaan häitä ja kaupungin nousua Mustasta surmasta. Kyseessä on tietenkin suuri turistikohde, mutta ilmeisesti sillä on myös suuri merkitys kaupunkilaisille, jotka jopa pommikoneiden ollessa vakituisia vieraita ilmatilassa kokoontuivat sitä katsomaan.

 

Vaikka kierroksen järjestäjä yritys tarjosi myös maksullista Kolmatta valtakuntaa käsittelevää kierrosta, myös ilmaisella kierroksella tämä synkkä ajanjakso tuli useaan kertaan esiin. Ei sinänsä ihme, koska Münchenista kaikki alkoi: täällä Aatu liittyi Työväenpuolueeseen, otti sen haltuunsa muutti sen nimen, järjesti sen ensimmäisen vallankaappausyrityksen ja nousi tätä kautta koko Saksan tietoisuuteen kohtalokkain seurauksin. Seurauksena kaupungista tuli tärkeä liikkeen symbolinen keskus, jonka myös liittoutuneet huomioivat pommittamalla yli 80% kaupungista maan tasalle.

 Yllä oleva kirkko, kuten melkein kaikki muutkin rakennukset, onkin rakennettu uudestaan vanhoja muistellen: koko Münchenin keskusta on yhtä suurta restauraatioprosessin tulosta. Tämä prosessi myös on toteutettu intohimolla, josta esimerkkinä toimii tämän kirkon erään ikkunan karmi. Kirkkoa uudelleen rakennettaessa paikalta löydettiin vanha tykinkuula, jonka paikalla olo ei hetkauttanut suuremmin ennen kuin joku huomautti, että eräässä kuvassa näkyy, että juuri tuollainen kuula näkyy eräässä kuvassa sijaitsevan yhden sen ikkunan pielessä muistona vanhasta piirityksestä. Kuula laitettiin sen (?) entiselle paikalle, josta se putoaa tasaisin väliajoin, mutta joku aina käy viemässä sen takaisin. [kuula on musta piste keskellä olevan ikkunaston, jossa on yksi aukinainen ruutu, oikeassa yläkulmassa] Kaikkea ei tietenkään saatu restauroitua entiseen uskoon. Yksi näistä olivat hautausmaat, jotka pommitukset olivat muuttaneet sekalaiseksi kivien ja luiden sekamelskaksi. Koska kiviä ei voinut enää asettaa niille kuuluvien jäännösten päälle, niistä parhaiten säilyneet päätettiin kiinnittää niiden lähellä olevien kirkkojen seiniin.

Natsihallinnon aikaan Aatun ensimmäisen vallankaappausyrityksen, joka päättyi surkuhupaisasti miehen omaan pakenemiseen pupupöksyssä ja vankilaan joutumiseen, paikalle asetettiin "pyhän" muiston kunnioittamiseksi seinälle hakaristi ja vartijat sitä suojaaman. Jokaisen ohikulkijan tuli osoittaa kunnioitustaan tällä vallan symbolille natsitervehdyksellä, asia, joka ei sopinut kaikkein oikeamielisimmille ja rohkeimmille. Niinpä useat ihmiset tullessaan lähelle seinää kurvasivat kuvassa näkyvälle kujalle välttääkseen vastenmielisen seremonian. Pian kuitenkin gestapo asetti kujalle miehet ottamaan kiinni läpikäyjiä, joille kiinni jääminen saattoi merkitä pikaista kyytiä Dachauhin. Niinpä vastarinnankiisket kerääntyivät kujan suulle odottamaan ja, kun heitä oli tarpeeksi monta, juoksivat yhdessä sen läpi, näin saaden suojelusta ja voimaa toisista samanmielisistä. Tuon kujanjuoksun kunniaksi kyseisellä kujalle on muistomerkiksi asetettu nuo kullatut tiilet. [kuvassa huivi päässä on muuten kierroksen opas Diane]

Toki keskeistä kierroksen antia oli myös kalja: kaupungin historia on hyvin vahvasti sidottua tähän mallastuotteeseen. Sen takia on muun muassa kuninkaita ajettu maanpakoon. Kaupungin kaljaperinteestä kertoo myös tämä perinteinen "tanko", jonka onnistuneelle varkaalle kaupungin sääntöjen mukaan pormestarin täytyy järjestää juhla, jossa he saavat syödäkseen ja juodakseen (olutta yllättäen). Ilmeisesti sen ovat historian aikana vieneet muun muassa Münchenin poliisilaitos ja Frankfurtin kaupunki, joista jälkimmäinen Münchenin onneksi kuitenkin päätti polttaa salon ilman konkurssiherkkää lunastusta.

Kierroksen päätyttyä piti toki seurata perinteitä ja etsiä lähialueen korkein torni, johon kiivetä. Kuva otettu Pieterkirschen tornista eli siitä, jossa se tykinkuula on kiinni. Näkymässä vasemmalla Frauenkirsche ja oikealla Vanha Raatihuone.

 

Illalla lähdin vielä pienelle kävelylle aurinkoisen päivän kunniaksi Englischer Garteniin, joka paljastui lähinnä suureksi puistoksi ilman suurempia krumeluureja.

Ilma oli kuitenkin kaunis, joten päätin nauttia hieman paikallista ravintoa tekojärven rannalla olevassa Bier Gartenissa.

Tässä vaiheessa matkaa tosin söin sianlihani tosin vielä sivistyneen juoman, rieslingin, kera.