Vuodatuksen taannoisen takkuilun takia bloggailen matkoistani nykyään osoitteessa http://jandemaailmalla.blogspot.fi/ , josta löytyy myös viimeisimmät seikkailuni ja remasteroidut vanhat blogini (nyt vähemmän typoja!). Vanhoja kommentteja en valitettavasti sinne siirtänyt, sen voitte tehdä te lukijat :)

 Dachaun varsin hiljentävän päivän jälkeen palasimme varsin rauhallisissa merkeissä aurinkoiseen Müncheniin. Alkupäivän synkeät aiheet hieman hiipuivatkin mielessä kauniin sään ja makoisan pasta-annoksen ääressä, jopa siinä määrin, että kun löysin ravintolani ulkopuolelta samalla retkellä olleet kaksi bostonilaista tutkien eksyneen näköisenä karttaansa, päätin tarjota huimaa kaksi päivää pidempää kokemustani kaupungista ja kulkea yhdessä kohti heidän päämääräänsä. Matkan varrella tosin huomasimme olevamme suuntaamassa eri paikkoihin: minun korviini heidän aksentillaan lausuttu Höfbrauhaus kuulosti oudosti oopperatalolta. Onneksi kummatkin olivat samalla suunnalla ja vaikka olinkin hieman pettynyt, ettei tytöt ole päättämässä iltaansa Wagnerin parissa, päätin liittyä heidän seuraansa, olihan jo muutamina päivinä hieman harmittanut, etten ollut yksinäisenä ihmisenä viitsinyt ahtautua satojen ihmisten sekaisiin kaljahalleihin tutustumaan aidohkoon baijerilaiseen kulttuuriin.

Paikka siis oli eräs kaupungin kuuluisimpia kaljahalleja, jonka kyseenalaisempiin historiallisiin meriitteihin kuului muun muassa, että siellä oli aikoinaan perustettu natsi-puolue. Toki paikka oli ollut olemassa satoja vuosia ennen tätä tapahtumaa ja tulisi olemaan sen jälkeenkin varmasti, mutta jostain syystä juuri tähän aikakauteen liittyvät tapahtumat ovat kaupunkiin ja maahan painaneet syvän leimansa.

Kaljahallissa tapahtui myös jotain varsin ihmeellistä: join olutta. Saksa kun ei varsinaisesti ole tunnettu siidereistään ja vaikka viiniä olikin tarjolla, päätin mennä "aidon kokemuksen" perässä. Tämänkin osasin tosin tehdä "epämiehekkäästi": tilasin nimittäin vain kuvassa näkyvän puolen litran tuopin perinteisen litran säiliön sijaan, enhän ollut olutta juonut kuin humalaisen hörpyn silloin tällöin sitten lukioaikojen. Kun seuralaiseni ottivat itse litran tuopposet, sain osakseni jonkin verran naljailua: tarjoilija muun muassa taputti "pikku pojan" päätäni, eipä hän tiennyt kuinka alhaisesti itse suhtaudun "miehuuteeni", hah!

 

Tyttöjen siirtyessä yksien jälkeen vastapäätä olleeseen Hard Rock Cafeseen illalliselle (vieden ainakin viimeiset mahdolliset epäilykset heidän amerikkalaisuudestaan), menin itse kotiin.

 

Seuraavana päivänä nukuin rauhassa, koska olin tietoinen, että kahtena seuraavana päivänä herätykseni tulisi olemaan aikainen. Rauhallisen aamupalan jälkeen lähdin taas kuljeskelemaan pitkin Münchenin keskustan katuja. Shoppailin hieman tuliaisia ja päätin piipahtaa tutustumassa Saksan suurimpaan kaupunkipalatsiin Residenziin, jonka kulmilla olin jo kaupunkikierroksen aikana käppäillyt.

Varsin aakeat palatsin ulkotilat tarjosivat itsessään varsin vähän nähtävää, vaikka mittakaava olikin ihan kiitettävä: täällä olisi voinut vaikka festarin järjestää: ainakin neljä lavaa ja jokaiselle noin parin tuhannen ihmisen katsomäärät olisivat nätisti saanut sisälle omiin osioihinsa.

 

Ehkä mielenkiintoisin kohta sisäpihoja oli ylläolevan pihan suihkulähde, jonka patsaat olivat hauskan tulkinnanvaraisia (en oikein tiedä tekeekö taiteilijat nämä joskus tällaisiksi ihan omasta ilostaan, tilaajien huumorintajua ruokkiakseen vai vahingossa). Tässä muutamia erilaisia tulkintoja, joita muuten käppäilemään kyllästynyt mieleni näistä kehitteli:

"Miksi pyydystin tämän kalan, kun ei ole edes nälkä?"

Koska (myös) tylsistynyt mieleni on likainen: "Mitä tuli syötyä viime yönä?!?"

"Kielletty rakkaus"

 

Koska päivääni ei pakottanut suuremmat suunnitelmat, päätin piipahtaa myös sisällä paikallisen hallitsijasuvun aarreaitassa, joka olikin täynnä mitä yltäkylläisempia esineitä.

Kuningassuvun seremoniallisia miekkoja, joita ei, kuten päätellä saattaa, ollut tarkoitettu vietäväksi lähellekään taistelua. Yhden näistä eräs kuningas oli lahjoittanut paikalliselle ritariveljeskunnalle sen suurmestarin vihkimysmiekkana käytettäväksi (siis mukaan veljeskuntaan, ei naimisiin, herra paratkoon).

Kyseisen veljeskunnan kunniamerkkejä. Näitä ei saanutkaan ihan kuka tahansa: päästäkseen ritarikunnan jäseneksi piti pystyä osoittamaan, että oli kuulunut aatelissukuun vähintään 15. sukupolven ajan.

Muutamia mereneläväaiheisia käyttöesineitä; kuten sopivaa merenolijoita käytettiin tietenkin kosteiden nautintoaineiden juomiseen tai säilytykseen. Minuun vetosivat nuo simpukankuorta käyttävät karahvit, mutta toisen taiteilijan näkemys delfiinistä (joka tosin taitaa olla aika tavanomainen skandinaavisgermaanisessa näkökulmassa) on jokseenkin hieman vääristyneen oloinen, mutta taruissa nämä olennot taisivatkin syödä laivasta pudonneita merimiehiä.

 

Kuten todettua seuraavana aamuna herätykseni tuli olemaan aikaisempi, joten livahtaessani ulos museon sulkeutuessa menin hyvillä mielin kaupan kautta kotiin. Seuraavana aamuna oli nimittäin karmaisevan aikainen seitsemän herätys, mutta pitihän sitä ajoissa lähteäkin, jos aikoi linnoja nähdä. Suuntasin nimittäin katsomaan kahta Hulluun Ludvigiin yhdistettyä linnaa Hohenschwangauta ja Neuschwansteinia pienen turistiryhmän osana.

 

Heräsin ah niin aikaiseen aamuun ja kohtasin sateisen Münchenin. En tästä pienestä tihkusta kuitenkaan huolestunut, koska linnat kuitenkin olivat kahden tunnin matkan päässä kaupungista eli ilma saattaisi hyvinkin parastua matkan varrella. Katin kontit. Saapuessamme Füssenin kylään Münchenin pieni tihku oli muuttunut varsin reippaaksi sateeksi ja lämpötila oli jopa laskenut muutaman asteen pysytellen noin viiden asteen laitamilla. Onneksi siirtyessämme Fussenista linnojen luo,  ainakin sade taukosi hetkellisesti, joten saimme katsella pieniä alppien alkuja oppaamme kertoessa paikallisesta historiasta lisää, jatkaen siis junassa alkanut tiedollista valmisteluamme. (Muutamille blogin lukijoille mainittakoon, että oppaamme oli Wolverhamptonilainen punatukkainen nuorimies, joka ainakin minulle antoi hieman limaisen kuvan, joku teistä olisi siis saattanut tykätä.)

Lähtiessämme liikkeelle sade kuitenkin palasi. Niinpä saimme katsella alkumatkan nähtävyyksiä, kuten Hohenschwangauta sateenvarjojemme alaisuudesta.

Tämä joutsenlinna oli siis Ludvigin lapsuuden koti, jossa hän yhdessä veljensä kanssa leikki, mutta pääasiallisesti sai koulutusta tulevia ruhtinaan tehtäviään varten: häntä muun muassa perinteitä kunnioittaen pidettiin hyvin minimaalisella ruokavaliolla, ettei hänestä varsin varakkaana henkilönä kasvaisi tuhlailijaa tai gourmanttia.

 

Tämä koulutus ei sinänsä mennyt kaikilta puoliltaan läpi, josta selkeintä osoitusta me olimme pääasiassa tulleet katsomaan. Tämä lapsuudenlinna saikin jäädä varsin lyhyen vilkaisun alaiseksi ennen kuin lähdimme kiipeämään kohti Neuschwansteinia: Ludvigin ritariunelmiin perustuvaa unelmalinnaa. Noin puolen tunnin kiipeämisen aikana saimme myös käytännössä kokea lämpötilan muutoksen ja sen seuraukset: lähtiessämme liikkeelle kuljimme varsin tasaisessa vesisateessa, joka puoleen väliin mennessä oli muuttunut rännäksi ja ylös päästyämme ihan kunnon lumeksi, vaikkakin vielä hieman märäksi sellaiseksi. Matkalla otti hieman päähän, mutta toihan lumi oman kauniin efektinsä.

Jos ei hienoinen hatutus kenkien märkyydestä ja lievästä kylmyyden tunteesta riittänyt, tässä vaiheessa ilman suurempaa varoitusta kamerani akku päätti tehdä lopputilin. Siinäpä sitten seisoin hienon linnan entranssilla komeiden vuorien keskellä pelkkä kännykkäkamera apunani. Onneksi ystävällinen kanadalainen Elisa lupasi auttaa minua pyytäessäni, ettei menisi ihan duckfaceiluksi tai tärähteneiksi pikkukuviksi, kuten kännykkäkameralla usein tuntuu menevän. Alku harmistus sinänsä hieman hälveni myös sen takia, ettei sisällä linnassa olisi saanut muutenkaan kuvata. :)

 

Ja se sisus sitten olikin hieno. Nopeahkolla kierroksella, joka kävi läpi linnan Ludvigin aikana valmistuneiden huoneiden kerman (herra siis kuoli ennen unelmansa valmistumista), tuli vastaan sellaista yksityiskohtien ja ylellisyyden loistoa, johon kuitenkin jollain mielenkiintoisella tavalla yhdistyi tietty kodikkuus ja käytännöllisyys. Linna oli toki tarkoitettu, kuten useimmat muut sen serkukset, vieraiden vastaan ottamiseen ja nöyristämiseen, mutta toisaalta Ludvig oli suunnitellut linnan myös asunnokseen. Niinpä useiden muiden linnojen tavoin huoneet eivät olleet (kaikki valtavan kokoisia ja kolkkoja vaan eräässä mielessä tilavia, mutta kompakteja. Kuten monet muut linnat niiden koristelemisessa ei oltu säästelty rahaa, mutta koristukset olivat osia tarkkaan suunniteltuja sisustuskokonaisuuksia, joissa huonetta hallitsivat yksittäiset alateemat (kokonaisuuden pääteemanahan toimivat Wagnerin oopperoissakin esitetyt ritaritarut). Nämä teemat oli myös toteutettu paitsi äärimmäisen kauniisti myös usein varsin lämpimin efektein: runsaasti käytetty tumma puu ja rauhallisin väriteemoin luodut seinävaatteet ja freskot veivät pois tunnetta "kiven sisällä olosta". Yksityiskohdista en osaakaan sitten edes sanoa paljoa, paitsi, etten usko kenenkään pystyvän edes kolmella neljällä vierailulla näkemään kaikkia tämän keskeneräisen projektin hienouksia. Upein linna, jossa koskaan olen ollut.

 

Sisustakierroksen jälkeen suuntasimme vielä läheiselle sillalle, josta avautui näkymä linnaa kohti:

Linnan yksi sivu oli valitettavasti rakennustöiden alla ja ilma oli sumuinen, mutta eiköhän hieman saa ideaa kokonaisuudesta. Ludvighan muutenkin rakensi linnan hieman nurinkurisesti: siinä missä useimmat linnanrakentajat rakentavat julkisivun kalleista ja näyttävistä aineista esitelläkseen valtaansa ulkopuolisille, Ludvig keskittyi sisäosiin (myös sisäpihoihin). Ihan nätti tuosta linnasta kuitenkin ulkoapäinkin tuli, onhan se antanut lähtemättömän vaikutuksen ajatuksiin prinsessalinnoista (vaikkei tässä linnassa prinsessoja juurikaan näkynyt, Ludvig ei ollut niin suuntautunut): Disney-yhtiö muun muassa joutuu maksamaan miljoonia vuodessa tekijänoikeuksia, koska Walt aikoinaan otti mallia logoonsa tästä "geneerisestä baijerilaisesta linnasta".

Oli muuten mielenkiintoinen silta seisottavaksi tuulen puskiessa räntää silmiin ja jalkojen alle.

 

Palattuamme kaupunkiin päädyimme vielä osan retken porukan kanssa siihen samaiseen Höfbrauhausiin, jossa pääsimme tällä kertaan ihan ruokailuun asti. Päätin kokeilla paikallista apetta eli otin Porsaan sorkan hapankaalin kera ja, uuuh, reissun toisen oluen. Paikassa tarjoiltu Münchener Weisse osoittautui olueksi, jota minäkin voin hätätapauksessa juoda ehkä toisen tuopinkin, kuten myös tein. Sitä tarvittiinkin huuhtomaan alas possupala, joka osoittautui sorkan sijaan pohkeeksi; olisihan pelkkien sorkkien syöminen kuulostanutkin varsin tuhlaukselta (tokihan loppu olisi heitetty menemään). Tämä varsin valtava sianlihapalanen makasi niin sanotusti pedillä: valtavan lautasen koko leveydeltä peitti noin kolmen sentin kerros hapankaalia, jonka vieressä oli vielä runsas kasa piparjuurta... Oli aika jäätävä viimeinen ateria voin sanoa. Ruuan sivussa saimme myös nauttia paikallisesta musiikillisesta perinteestä eli paikalla esiintyi perinteinen uumpah eli humppabändi, mahakkaita miehiä lederhoseneissa, joiden avuksi satunnaisesti tuli solisteja, kuten perinnetanssijoita ja mielenkiintoisena osana myös ruoskaa tahdissa läjäytellyt artisti.

 

Muutaman oluen ja shotin jälkeen kello oli valitettavasti sen verran, että minun piti siirtyä majapaikkaani pakkaamaan ja siivoamaan. Aikaiseen seuraavana aamuna piti lähteä jo Suomea kohti. Saavuin Helsinkiin, jossa näin pitkästä aikaa erästä lukiokaveriani, jonka jälkeen vielä nuokuin tutun viimeisen etapin, junamatkan Joensuuhun. 

 

Tässä vielä perinteisenä viimeisenä kuvana reissun kirjapaketti ja mukaan tarttuneet alkoholit. Mukana mm perinteinen Murakami ja hedelmäviinaa.

Varoitus: tämä postaus käsittelee vierailua entisellä kuolemanleirillä eli liikumme hieman normaalia synkemmillä vesillä (myös kirjoituksen suhteen)

 

 

Miettiessäni mitä voisin Münchenissä vierailuni yhteydessä käydä katselemassa silmiini osui Dachaun, yhden noista pahamaineisista kuolemanleireistä sijaitseminen varsin lähellä kaupunkia. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja nuorempana poikasena vietin varsin runsaasti aikaani erityisesti tutustuen sotahistoriaan. Tunnetusti sodankäynti on tuonut ihmisyydestä esiin kautta aikojen sen synkimpiä puolia, mutta harvoin on saavutettu samanlaisia katsauksia sielujemme pimeimpiin saloihin kuin natsien yhteydessä: ilman näiden hirmutekojen sijoittumista sen yhteyteen, Toinen maailmansota olisi vain yksi suuri sota, kansanmurhien/massamurhien verisen ja valtaisan aallon sijaan. Henkilökohtaisesti jaan monien kanssa sen ajatuksen, ettei historiaa pidä unohtaa vaan siitä pitää oppia, sen karmaisevat virheet ja hirmuteot on pidettävä mielessä.

 

Niinpä siis vierailuni kolmantena kokonaisena päivänä käveli jälleen kerran Raatihuoneen tornin eteen, mutta tällä kertaa muiden turistien jäädessä katsomaan tanssivien ritarien ja narrien spektaakkelia siirryin virallisen muistomerkkioppaan johdolla junaan kohti kuolemanleireistä ensimmäistä.

 

Sattuma oli siunannut tätä retkeä matkani kauneimmalla ilmalla. Pilven hattarat eivät varjostaneet saapumistamme vanhan leirin sisäänkäynnille, jossa oppaamme Marcin kertoi meille runsaan määrän alueen historiaa ja tapahtumia, jotka johtivat ympäröivän pienen ja idyllisen kylän nimen ikuiseen tahriutumiseen. Auringonpaisteessa kuulimme entisestä sotilasteollisuus alueesta, jonka eräs Münchenin poliisipäällikkö nimeltään Himmler oli keksinyt soveltuvan syrjäisenä ja aidattuna alueena erilaisten natsien poliittistenvastustajien "uudelleenkoulutuspaikaksi", mutta jonka suurimman uhrien joukon juutalaiset, homoseksuaalit ja mustalaiset myöhemmin tulivat ottamaan. Dachau sai toimia ensimmäisenä natsien leirinä, jonka mallin mukaan kaikki myöhemmät, myös Auschwitz, rakennettiin ja, jossa näiden muiden leirien teurastajat koulutettiin.

Oppaamme Marcin halusi kertoa meille kaiken tämän historian, että aitojen sisäpuolella pystyisimme keskittymään siihen olennaisimpaan, itse uhreihin ja heidän kohtaloihin. Niinpä tämän leirin pääportin luona hän jatkoi tarinaansa kertoen muun muassa leirin ensimmäisestä komentajasta Theodor Eichesta, jonka natsit vapauttivat italialaisesta mielisairaalasta luomaan heille järjestelmän epätoivottavien ainesten käsittelylle. Tämä mies loi Dachaun ja sen vankien epäinhimillistämispolitiikan, jonka tarkoitus oli viedä sen vangeilta kaikki ihmisyyden jäänteet jatkuvan psykologisen ja fyysisen kidutuksen kautta. Hän oli se mies, joka keksi asettaa alla olevat valheelliset sanat leirin (ja sitä seuranneiden leirien) portteihin.

Heti näiden porttien sisäpuolella monet sen "vieraista" pääsivät hengistään jo ennen heidän kirjaustaan leirin kirjoihin: vartijat hakkasivat melkein jokaisesta saapumiserästä yhden heidän silmiinsä hieman erottuneen henkilön vain esimerkin vuoksi. Kun vanki tapettiin ennen kirjoihin asettamista, hänet voitiin merkitä ennen leiriä menehtyneeksi ja näin ollen kiertää ikävät paperityöt.

Muistoteksti leirin uhreille. Sanat eivät riitä kuvaamaan leirin kauheuksia ja kirjat eivät anna kuvaa leirin elämästä: osa syy miksi itsekin halusin käydä paikanpäällä. Leirillä vierailu ei tietenkään anna eväitä kuvitella, miltä leirillä tuntui olla, eivätkä sen uhrit ole pystyneet useinkaan sanoiksi ilmaisemaan kokemuksiaan. Tällaiset luvut ihmiskunnan historiassa eräällä tavalla kiertävät ilmaisua, joka on ehkä syynä yllä olevan kaltaisten muistolauseiden hieman jäykkältä vaikuttaviin asuihin.

Kartta kertoo paljon aikakauden karmeudesta: kaikki siihen nimetyt paikat ovat sisältäneet leirejä. Useat leirit olivat syrjäisissä paikoissa, mutta silti tämä määrä ja sijaintitiheys erityisesti suurien kaupunkien läheisyydessä tarkoittaa, että varmasti valtavat määrät ihmisiä olivat tietoisia murhista, joita heidän ympärillään tehtiin ja kuinka monet sille käänsivät selkänsä. Dachaun kylän ihmiset tiedettävästi kieltäytyivät usein palvelemasta kylään saapuvia SS-miehiä, joka aikakautenaan sinänsä oli rohkea teko, mutta silti karussa mielessä niin monien kannalta riittämätön.

Leirien vankien epäinhimillistäminen aloitettiin viemällä heiltä heidän nimensä ja henkilöllisyytensä. Pelkkiä numerosarjoja vastaan oli kuitenkin vaikea olla rasistinen tai misogynistinen, joten näiden koodien lisäksi käyttöön otettiin järjestelmä, jolla vartijat pystyivät olemaan koko ajan tietoinen ohikulkijoidensa leiriinsaapumissyistä, ihan vain jos heidän teki äkkiä mieli hakata homo tai juutalainen. Homouden tunnistamista varten muuten tehtiin tarkka määritelmälista, jossa pinkin kolmion saamiseen riitti muun muassa teatterissa työskentely tai naimattomuus yli 35 vuoden iässä. Mielenkiintoisena listan osasena voi nähdä mustakolmioiden Daavidin tähden, joka leimasi kantajansa Jehovan todistaja juutalaiseksi...

Saapuvien vankien pesuhuone, jossa vangit kiireellä kuorittiin karvoituksistaan "pestiin" loiset tuhoavassa nesteessä ja pestiin tulikuumalla tau jääkylmällä vedellä. Huonetta käytettiin myös kidutukseen, jossa osalliseksi pääsivät muun muassa tolpissa kiinni olleet kakkosneloset (joiden paikat näkyvät tolppien yläosissa), joita hyödynnettiin eräässä inkvisitiolta lainatussa kidutustekniikassa.

 

Vastaanottotilan takana sijaitsi runsas sata huoneiden bunkkeri, joka huoneet olivat suunniteltu erilaisia erityisiä kidutusmuotoja varten

Erilaisten kidutusmenetelmien lisäksi leiri oli tietenkin suunniteltu murtamaan sen asukkien sielut myös arkipäivän kautta.

Vanhojen parakkien hajotessa ajanpatinan ja hyönteisten vaikutuksesta, leirin museoijat rakensivat muutaman parakin esittelemään elämää leirillä sen eri vaiheissa.

Ensimmäinen vaihe antoi asukkaille vielä pientä inhimillisyyttä erillisten nukkumalokeroiden kautta. Toisaalta esimerkiksi hyllyt olivat vain muistuttamassa siitä, ettei asukkailla ollut mitään niille laittaa.

Toisessa vaiheessa välilaudat olivat unohtuneet: näillä laveteilla saattoi nukkua neljäkin miestä (Dachau oli vain miesten leiri) rinnakkain. Ylöspääsyä yöllä ei ollut, tarpeet tehtiin paikalla usein kuolettavien seurauksin alla nukkuville...

Kolmas vaihe: pelkkää kuolemaa ja kärsimystä...

...joka johti monet hirttäytymään jopa näihin mataliin pesualtaisiin.

Monille viimeiset elonhetket koettiin kuitenkin täällä, Parakki X:ssä, kaasun ja savun seassa.

Nyt leirin on tietenkin suuri muistomerkki. Sen sisällä muistoa tästä osasta kansanmurhaa pidetään yllä ja sen uhreja kunnioitetaan. Leirin sisällä on kolme kirkkoa, yllä olevan vartiotornin kautta käy kulku tätä nykyä Nunnaluostariin. Ulkopuolella sijainneet ss-miesten koulutusparakit ovat nykyään poliisin hallussa: on lyhyt matka pamputtamaan paikalla tasaisesti häiriköimässä käyviä uusnatseja, jotka väittävät leiriä pelkäksi propagandaksi...

 

Sitä se ei kuitenkaan ole vaan oudolla tavalla elävä muistutus ihmiskunnan kyvyistä. Jopa siellä käynnistä kirjoittaminen on tietyllä tavalla hiljentävä kokemus, joka näkyy kommenttien vähentymisenä loppua kohden. Muutenkin tämä on asia, joka on koettava mahdollisimman lähietäisyydeltä sen muistoa. Suosittelen kenelle tahansa. Itse en tosin menisi kylmänä talvipäivänä.

 

Kevään kiireiden hellittäessä pakkasin kamppeita ja lähdin Müncheniin, jossa tuttavani kämppä oli tyhjillään omistajan omien työkiireiden takia. Hostellit ovat toki mukavia paikkoja tavat ihmisiä, mutta yksityinen asuinpaikka tarjoaa kuitenkin mahdollisuudet suuremmalle rentoutumiselle ja siitä tässä minilomassa oli kuitenkin kysymys; pattereiden lataamisesta kevään opintojen jäljiltä tulevan kesän kiireitä varten.

 

Saavuin ainakin suomalaisen kevään jälkeen paahtavan tuntuiseen Müncheniin myöhäisiltapäivällä. Käyskentelin hieman kiertoreittejä seuraillen pieniä katuja majapaikkaani varsin hyvinvoivan näköisellä alueella. Matkustamisen alettua jo viideltä aamulla siirtymällä Joensuusta kohti Helsinki-Vantaata ei intoni riittänyt tämän jälkeen kuin pieneen taivallukseen kaupungin keskustaan, joka paljastui olevan vaivaisen kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Katseltuani hetken auringon paisteessa loistavia rakennuksia päätin siirtyä rauhallisesti kaupan kautta takaisin asuntoon nauttimaan ihkaaitoa baijerilaista valmispitsaa. :)

 

 Seuraavana päivänä nukuin rauhassa, minulla oli kuitenkin aikaa melkein viikko ja mielessä rentoutuminen, joten kiirettä ei ollut. Tukevan aamiaisen jälkeen raotin ensi kertaa verhoja, asunnon ikkunat, kun antoivat suoraan vastapäisten asuntojen vastaaviin, joten en niitä mielelläni näkösällä ollessani auki pitänyt. Kyseiset asunnot sisältävän talon lisäksi avautumaa näkymää oli ilmestynyt varjostamaan runsas pilvimassa, joka tasaiseen tahtiin antoi pisaroiden laskeutua hillitsemään liiallisia d-vitamiinivarastojen keruuta. Onneksi en ole luonteeltani suuri auringonpaistattelija muutenkaan, joten uloslähtöni ei vaatinut valtavia ajatusten uudelleensuuntauksia, vaan vain mukaan ottamani sateenvarjon (koskaan ei kannata ilman matkustaa, asia, jonka ainakin useat matkat Britteinsaarille ovat todistaneet) nappaamista laukustani. Kaiken kaikkiaan edellisen illan hikoiluun pieni sade toi mukavan vaihdon ja minun kaltaiseni sisätiloissa viihtyvä matkaaja melkein aina tekemistä sateellakin.

Suuntasin siis keskustaan, jossa Vanhan Raatihuoneen siimeksessä pysähdyin ottamaan tämän kuvan aukiosta; mukaan tuli kätevästi maankin lippu niille, joille ei vielä Baijeri tai München sanonut mitään. Raatihuoneelta lähdin kulkemaan kohti pohjoisempaa keskustaa ja siellä sijaitsevaa taidemuseoita. Museothan ovat mainioita paikkoja erityisesti sadepäivälle ja, kun nämä vielä sijaitsivat samalla suunnalla kuin kaupungin suurin englannin kielisiä kirjoja myyvä kauppa, reitti oli selvä. :)

Matkalla tuli muutama muistutus paitsi kaupungin historiasta, mutta myös sen nykyisyydestä. Vastaan tuli tämä natsiajan uhrien muistomerkki, joka oli selkeästi suurin tämän kaltainen, johon varsinaisessa katukuvassa törmäsin. Kuten myöhemmin kierroksella opin, Münchenissa näiden pimeiden aikojen muistaminen tehdään hieman vähäisemmällä "äänellä" kuin esimerkiksi Berliinissä, mutta sen sijaan pienempiä, vähäeleisimpiä, muistomerkkejä on joka puolella; useita joita myöhemmin näinkin. Asia oli hoidettu hieman samaan tapaan kuin Hampurissa. Tätä kuvaa ottaessani ohitseni alkoi kulkemaan toisessa kuvassa näkyvä kulkue, eräänlainen rauhanmarssi, joka vastusti kaikkea epähumaania toimintaa. Pieni kulkue oli sinänsä hassu, että sen mukana kulki enemmän poliiseja kuin varsinaisia kulkuelaisia, epäilen syyn löytyvän uusnatsismista. Myöhemmin kävelykierroksen oppaalta kuulinkin, että paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut nähdä uusnatsien kulkue, jossa poliisit saavat paljon aktiivisemman roolin; heidän täytyy tehdä täysi päivätyö estääkseen kulkueen seuraajia repimästä uusnatseja palasiksi...

Kuuluisa Baijerilainen taideteos "Mies vetää turpaan hevosta", joka sijaitsi kaupungin klassisen taiteen museon Alte Pinakothekin sivulla.

Rauhallisen aamuni takia minulla jäi oikeastaan aikaa vain yhdelle lähiseudun taidemuseoista (aivan vieressä olivat modernin taiteen ja nykytaiteen vastaavat), joten valitsin tämän vanhimman. Ulkoapäin varsin suoraviivainen talo (huomatkaa muuten hieman eriväriset tiilet seinämän keskikohdalla muistona kaupungin pommituksista) ei muuttunut sisällä särmäisemmäksi, mutta tämä gallerioihin johtava portaikko oli omassa valkoisen kiven ja valon muodostamassa valtaisuudessaan varsin komea.

 

Sisältä löytyi tietenkin varsin mittava kokoelma eurooppalaista maalaustaidetta mukaan lukien muun muassa tämä tylsistynyt Marian ylösnousemus, Rembrandtin varsin lihallinen kristussarja, josta tässä yksi esimerkki, ja tämä tanssiaiskuvaelma.

Eniten talon kokoelmassa minua kuitenkin viehättivät sen varsin mittava kokoelma Pieter Paul Rubensin teoksia (käytän koko nimeä, koska myöhemmin eräässä keskustelussa muutaman bostonilaisen kanssa tapahtui sekaannus hänen ja erään "pelkän" Paul Rubensin välillä). Henkilölle, joka pitää yksityiskohdista ja makaabereista aiheista, tämän taiteilijan teokset tarjoavat paljon iloa. Tässä muutamia hänen töitään ja niistä poimittuja yksityiskohtia.

Viimeinen kuva oli ilmeisen tärkeä myös museon rakennuttajille, museon gallerioiden korkeus suunniteltiin tämän, suhteellisen valtavan, teoksen perusteella.

Laitetaan mukaan myös hieman erästä toista yksityiskohtien ja groteskin mestaria, Hieronymus Boschia.

 

Museosta ulospäästessäni iltapäivä oli päässyt jo niin pitkälle, ettei toimittanut enää hetkeksi muihin museoihin mennä ja muutenkin olin saanut riittävän annoksen yhdelle päivälle. Niinpä suuntasin takaisin kohti keskustaa, jossa väistelin taivaan pisaroita käyskentelemällä muutamissa kirkoissa.

Jesuiittakirkkoon satuin jumalanpalveluksen aikaan: savua (ehkä kuvastamassa helvetin käryjä :) ) ja hyvin oopperamaista laulua. Onneksi seuraavassa kirkossa sai hieman rauhallisemman pysähdyksen tehdä jaloistaan väsynyt matkamies, messujen ollessa tauolla. Tästä Frauenkirschestä löytyi myös todisteita vierailuista keskuudessamme:

Ei uskoisi, että näin valoisan kirkon rakennutti myytin mukaan Saatana.

Matkalla tuli vastaan myös tämä surullinen villisika, jolta röyhkeä ryöväri oli vienyt osan jalasta. Tosin patsas sijaitsi kalastus- ja metsästysmuseon edessä, joten ehkä tämä henkilö oli halunnut korostaa takana avautuvan näyttelyn ja siihen liittyvän kulttuurin luonnetta.

Sateisen päivän kääntyessä iltaan siirryn sisätiloihin seuraaman, kun kaupungin suuret pojat saivat Borussia Dortmundilta turpaan, ja lataamaan akkuja seuraavia päiviä varten.

 

Seuraavana päivänä pilvet olivatkin pääasiassa kaikonneet kaupungin yltä, mutta mukanaan ne olivat vieneet myös osan kaupungin lämmöstä. Tästä lähes Suomen ilmaston mieleen tuovasta noin +12 asteen kelistä huolimatta, lähdin ulos keskittyen lähinnä sateettomuuteen. Liityin eilisen sateensuojani aukiolla mukaan ilmaiseen kaupunkikierrokseen, joista on jo pikku hiljaa tullut suosikkitapani oppia kompaktisti kaupungin kulttuurista ja historista.

Kierros alkoi seuraamalla kaupungin vakkarinähtävyyttä eli Raatihuoneen kellon esitystä, jossa kuvattiin muinaisen kuninkaan häitä ja kaupungin nousua Mustasta surmasta. Kyseessä on tietenkin suuri turistikohde, mutta ilmeisesti sillä on myös suuri merkitys kaupunkilaisille, jotka jopa pommikoneiden ollessa vakituisia vieraita ilmatilassa kokoontuivat sitä katsomaan.

 

Vaikka kierroksen järjestäjä yritys tarjosi myös maksullista Kolmatta valtakuntaa käsittelevää kierrosta, myös ilmaisella kierroksella tämä synkkä ajanjakso tuli useaan kertaan esiin. Ei sinänsä ihme, koska Münchenista kaikki alkoi: täällä Aatu liittyi Työväenpuolueeseen, otti sen haltuunsa muutti sen nimen, järjesti sen ensimmäisen vallankaappausyrityksen ja nousi tätä kautta koko Saksan tietoisuuteen kohtalokkain seurauksin. Seurauksena kaupungista tuli tärkeä liikkeen symbolinen keskus, jonka myös liittoutuneet huomioivat pommittamalla yli 80% kaupungista maan tasalle.

 Yllä oleva kirkko, kuten melkein kaikki muutkin rakennukset, onkin rakennettu uudestaan vanhoja muistellen: koko Münchenin keskusta on yhtä suurta restauraatioprosessin tulosta. Tämä prosessi myös on toteutettu intohimolla, josta esimerkkinä toimii tämän kirkon erään ikkunan karmi. Kirkkoa uudelleen rakennettaessa paikalta löydettiin vanha tykinkuula, jonka paikalla olo ei hetkauttanut suuremmin ennen kuin joku huomautti, että eräässä kuvassa näkyy, että juuri tuollainen kuula näkyy eräässä kuvassa sijaitsevan yhden sen ikkunan pielessä muistona vanhasta piirityksestä. Kuula laitettiin sen (?) entiselle paikalle, josta se putoaa tasaisin väliajoin, mutta joku aina käy viemässä sen takaisin. [kuula on musta piste keskellä olevan ikkunaston, jossa on yksi aukinainen ruutu, oikeassa yläkulmassa] Kaikkea ei tietenkään saatu restauroitua entiseen uskoon. Yksi näistä olivat hautausmaat, jotka pommitukset olivat muuttaneet sekalaiseksi kivien ja luiden sekamelskaksi. Koska kiviä ei voinut enää asettaa niille kuuluvien jäännösten päälle, niistä parhaiten säilyneet päätettiin kiinnittää niiden lähellä olevien kirkkojen seiniin.

Natsihallinnon aikaan Aatun ensimmäisen vallankaappausyrityksen, joka päättyi surkuhupaisasti miehen omaan pakenemiseen pupupöksyssä ja vankilaan joutumiseen, paikalle asetettiin "pyhän" muiston kunnioittamiseksi seinälle hakaristi ja vartijat sitä suojaaman. Jokaisen ohikulkijan tuli osoittaa kunnioitustaan tällä vallan symbolille natsitervehdyksellä, asia, joka ei sopinut kaikkein oikeamielisimmille ja rohkeimmille. Niinpä useat ihmiset tullessaan lähelle seinää kurvasivat kuvassa näkyvälle kujalle välttääkseen vastenmielisen seremonian. Pian kuitenkin gestapo asetti kujalle miehet ottamaan kiinni läpikäyjiä, joille kiinni jääminen saattoi merkitä pikaista kyytiä Dachauhin. Niinpä vastarinnankiisket kerääntyivät kujan suulle odottamaan ja, kun heitä oli tarpeeksi monta, juoksivat yhdessä sen läpi, näin saaden suojelusta ja voimaa toisista samanmielisistä. Tuon kujanjuoksun kunniaksi kyseisellä kujalle on muistomerkiksi asetettu nuo kullatut tiilet. [kuvassa huivi päässä on muuten kierroksen opas Diane]

Toki keskeistä kierroksen antia oli myös kalja: kaupungin historia on hyvin vahvasti sidottua tähän mallastuotteeseen. Sen takia on muun muassa kuninkaita ajettu maanpakoon. Kaupungin kaljaperinteestä kertoo myös tämä perinteinen "tanko", jonka onnistuneelle varkaalle kaupungin sääntöjen mukaan pormestarin täytyy järjestää juhla, jossa he saavat syödäkseen ja juodakseen (olutta yllättäen). Ilmeisesti sen ovat historian aikana vieneet muun muassa Münchenin poliisilaitos ja Frankfurtin kaupunki, joista jälkimmäinen Münchenin onneksi kuitenkin päätti polttaa salon ilman konkurssiherkkää lunastusta.

Kierroksen päätyttyä piti toki seurata perinteitä ja etsiä lähialueen korkein torni, johon kiivetä. Kuva otettu Pieterkirschen tornista eli siitä, jossa se tykinkuula on kiinni. Näkymässä vasemmalla Frauenkirsche ja oikealla Vanha Raatihuone.

 

Illalla lähdin vielä pienelle kävelylle aurinkoisen päivän kunniaksi Englischer Garteniin, joka paljastui lähinnä suureksi puistoksi ilman suurempia krumeluureja.

Ilma oli kuitenkin kaunis, joten päätin nauttia hieman paikallista ravintoa tekojärven rannalla olevassa Bier Gartenissa.

Tässä vaiheessa matkaa tosin söin sianlihani tosin vielä sivistyneen juoman, rieslingin, kera.

 

 

 

Lähtökohtaisesti Englanti ei tarjoa valtavia syitä lomailuun: se ei ole tunnettu aurinkoisesta ilmastostaan, loistavasta arkkitehtuuristaan, joka kulminoituisi kauneissa lähiöalueissa, tai ruokakulttuuristaan. Toki maalla on rikas historiansa, jota voi tarkastella runsaissa määrissä museoita, ja paljon shoppailu mahdollisuuksia, mutta toisaalta monista muista maista taitaa löytyä hienompia linnoja, useat britteinsaarten pikkumuseot ovat varsin hölynpölyä ja shoppailuni yleisesti kohdistuu kirja-, levy, ja fantasiakauppoihin, joita löytyy nykyään lähes kaikkialta "kiitos" kansainvälisen nörttiyden kasvun.

 

Onneksi kuitenkin vuosien varrella imperiumin rappion tylsyyttä tilkitsemään britteinsaarille on saapunut lukuisia kulttuurisia vieraita. Britannian ruokakulttuuria värittämään ovat saapuneet erilaiset muun maailman ruokakulttuurit, kaupunkien tylsyyteen ja valeroomalaisuuteen uusia piirteitä ovat tuoneet erilaiset etniset asuinyhteisöt ja kulttuurin puolella uusia virikkeitä on tuoneet erityisesti maassa tätä nykyä tasaisesti vierailevat japanilaiset vapaapainijat.

 

Kun kulttuuri tarjoaa kauneimpia hedelmiään, on kulttuurinystävän kaivettava syömähampaansa naftaliinista ja lähdettävä maistelemaan. Niinpä siis minä ja ystäväni suuntasimme jälleen kerran Englannin joutomaille seuraamaan tuota fyysisen viihteen huippulajia. Tällä kertaa japanilaiset vieraat, jotka reissuillaan ovat ottaneet tehtäväkseen tehdä tunnetuiksi unohdetumpia Englannin matkailukohteita, asettuivat taas ensin luonnonkauniiseen Broxbournen maisemaan, jonne saavuimme ihmittelemään sen lukuisia huoltoasemia ja tiilitaloja, joiden suunnittelijat olivat varmasti yrittäneet niiden valtavalla vierivieressä olevalla identiteettisellä armeijalla luoda ajatuksia elämän tasaisesta marssista kohti hautaa. Päätellen paikallisista suunnittelijoiden entropisromanttinen kuva oli tarttunut myös talojen asukkaisiin.

 

Paikalle saapunut Dragongate-promootia pyrki taiteellisella näkemyksellään kuitenkin hieman erilaiseen yhteyteen yleisönsä kanssa. Ensimmäisestä illasta lähtien seurue tarjosi mainiota painia, jonka kaltaista surullista kyllä suurin osa painiakatsovasta kansasta ei ole varmastikaan koskaan nähnyt. Painia voi parhaillaan verrata Bollywood-elokuvien estetiikkaan, ne kummatkin pyrkivät ja parhaimmillaan pystyvät tarjoamaan katsojilleen kokemuksia kaikilta ihmissielun tunnetasoilta: hyvän show'n aikana pääsee nauramaan, huutamaan verenhimoaan ja tuntemaan pelkoa ja surua suosikkiensa puolesta. Myönnettäköön tosin, että useille faneille (myös näissä tapahtumissa) keskeiseksi nousee se verenhimo, mutta jos viikkojen ja kuukausien pahat tunteensa pääsee välillä päästämään ulos näinkin turvallisesti niin miksipäs ei.

 

Koska vierailulla ollaan Englannissa paikallista väriä mukaan toi runsas määrä brittiläisiä painijoita. Onneksi heille kuitenkin japanilaiset soturit näyttivät usein kaappien paikat:

Ensimmäisen illan (ja jälleen yhden Travellodgessa vietetyn yön jälkeen) siirryimme Nottinghamiin, vapaapainin vierailupaikaksi varsin suureen kylään siis. Paikallinen painihalli olikin aikalailla hulppeimpia tähän mennessä koettuja. Kämäisen liikuntahallin sijaan saavuimme oikein komeasti rakennettuun teatteriin, joka tarjosikin mainiot mahdollisuudet monikansallisen korkeakulttuurin nautintaan:

Kun vielä painintaso pysyi kovana ja odotettu herrojen Susumu Yokosuka ja Shingo kohtaaminen päänäytöksessä ei pettänyt. Hyvän painin jälkeen edes nukkuminen Travellodgessa ei haitannut.

Iloisten painiveikkojen lisäksi Nottinghamin seuduilla oli toki aikoinaan liikkunut myös muunlaisia ryhmittymiä, joista tunnetuimpia taitaa olla Robin Hoodin, tuon Varkaiden kuninkaan seurue, joka alueella legendojen mukaan väänsi peistä seudun pahan sheriffin kanssa. Niinpä britteinsaarelaisten nukkuessa kulttuuritonta untaan, minä ja matkakumppanini suuntasimme katselemaan tuon rosvon pahimman kilpailijan asuinseutuja. Yllättäen kaupunki tekikin jonkinlaisen ison asian tästä suuresta hahmostaan (tai siis lähimetsässä asuneesta ryöväristä).

Mihin tahansa legendaan kuuluu jonkinlainen paisuttelu ja herra Hoodin kohdalla sitä edusti muun muassa toisen kuvan edustama kertomus, että hän vielä kuolinvuoteeltaankin lähetti nuolia tappavalla tarkkuudella. Herra Loxley yritti mahdollisesti näillä vasamilla pitää perintöä kärkkyviä sukulaisiaan etäällä.

Sherwoodin metsän jäädessä harmittavan kauas Nottinghamin kaupungista, päädyimme pääasiassa tutustumaan kaupungin pääasialliseen turistikohteeseen eli Nottinghamin linnaan, josta käsin tuo ilkeä sheriffi aikoinaan riisti lähiseudun asukkaita. Linna tosin kyseiselle rakennelmalle oli hieman harhaan johtava nimitys, sillä paikka oli lähinnä vuoren päällä sijaitseva kartano, jota toki ympäröi muurit noin 50 metrin päästä. Nykyään kartano toimi tietenkin sekalaisena museona, jossa esillä oli paitsi paikallista historiaa, mutta myös (paikallista) nykytaidetta ja entisten isäntien keräämää ryöstösaalista koloniaalisilta matkoilta. Toki matkaajia muistettiin muistuttaa myös seudulla (eli sadan kilometrin säteellä) eläneistä suurmiehistä:

Harvinaisen kaunis näkymä alas Nottinghamin seudulle "linnavuorelta".

Linnavuori itsessään oli sinänsä varsin mielenkiintoista kiveä, joka aikoinaan oli mahdollistanut varsin runsaan tunneloinnin. Entisille linnaherroille tämä oli tarjonnut mainion mahdollisuuden vankityrmäsokkeloiden rakentamiseen, mutta toisaalta oli johtanut lukuisine salakäytävineen myös useiden yliahneiden linnaherrojen turmaksi.

 

Aikoinaan tästä linnasta oli myös liikkeelle lähteneet runsaat määrät ristiretkeläisiä heidän "uljaille ja puhdassydämisille seikkailuille" kohti "pyhää maata". Tosin ilmeisesti he eivät päässeet ainakaan aluksi kovin pitkälle, koska tarinan mukaan he olivat aina pysähtyneet tässä vuoren toisella sivulla (eli noin 50m linnanporteista sijaitsevassa) majatalossa:

Paikassa, jotka tosiaan mainostettiin Englannin vanhimmaksi majataloksi. Sisällä piti toki piipahtaa ja kyllähän sokkeloidesta juottolasta tosiaan ajanpatina oli aistittavissa, kuten myös surullista kyllä sen sunday roastista. Päätin siis ruokailumme yhteydessä kokeilla taas yhtä englantilaisen pubukeittiön vakkaria ja pettyäkseni taas surullisesti. Täytyisi kai olla tyytyväinen siihen, että olen vielä kykeneväinen moiseen viattomuuteen, koska lukuisista kokeiluistani huolimatta englantilaiset perinneruuat ovat lähes poikkeuksetta olleet vain vaivoin ruuan nimen ansaitsevia.

 

Paikalliset oluet ilmeisesti olivat tosin aikamainioita, koska ystäväni jäi niitä siemailemaan minun vilkaistessani hieman loppukaupunkia, joka ei suuria elämyksiä tarjonnut. Seuraavaksi siirryimmekin sitten viimeiseen paininäytökseen piskuiseen kyläsaliin (jonne matkalla tosin näimme osan ManU:n historiallisesta nöyryytyksestä ja maistoin pubissa oikein mainiota Bulmers Extra Crisp-siideriä), jossa näimme viimeiset painit tältä erää. Illan pimennyttyä saimme kyydin lähellä Stanstedia, josta seuraavana aamuna siirryimme takaisin Tampereelle.