Lähtökohtaisesti Englanti ei tarjoa valtavia syitä lomailuun: se ei ole tunnettu aurinkoisesta ilmastostaan, loistavasta arkkitehtuuristaan, joka kulminoituisi kauneissa lähiöalueissa, tai ruokakulttuuristaan. Toki maalla on rikas historiansa, jota voi tarkastella runsaissa määrissä museoita, ja paljon shoppailu mahdollisuuksia, mutta toisaalta monista muista maista taitaa löytyä hienompia linnoja, useat britteinsaarten pikkumuseot ovat varsin hölynpölyä ja shoppailuni yleisesti kohdistuu kirja-, levy, ja fantasiakauppoihin, joita löytyy nykyään lähes kaikkialta "kiitos" kansainvälisen nörttiyden kasvun.

 

Onneksi kuitenkin vuosien varrella imperiumin rappion tylsyyttä tilkitsemään britteinsaarille on saapunut lukuisia kulttuurisia vieraita. Britannian ruokakulttuuria värittämään ovat saapuneet erilaiset muun maailman ruokakulttuurit, kaupunkien tylsyyteen ja valeroomalaisuuteen uusia piirteitä ovat tuoneet erilaiset etniset asuinyhteisöt ja kulttuurin puolella uusia virikkeitä on tuoneet erityisesti maassa tätä nykyä tasaisesti vierailevat japanilaiset vapaapainijat.

 

Kun kulttuuri tarjoaa kauneimpia hedelmiään, on kulttuurinystävän kaivettava syömähampaansa naftaliinista ja lähdettävä maistelemaan. Niinpä siis minä ja ystäväni suuntasimme jälleen kerran Englannin joutomaille seuraamaan tuota fyysisen viihteen huippulajia. Tällä kertaa japanilaiset vieraat, jotka reissuillaan ovat ottaneet tehtäväkseen tehdä tunnetuiksi unohdetumpia Englannin matkailukohteita, asettuivat taas ensin luonnonkauniiseen Broxbournen maisemaan, jonne saavuimme ihmittelemään sen lukuisia huoltoasemia ja tiilitaloja, joiden suunnittelijat olivat varmasti yrittäneet niiden valtavalla vierivieressä olevalla identiteettisellä armeijalla luoda ajatuksia elämän tasaisesta marssista kohti hautaa. Päätellen paikallisista suunnittelijoiden entropisromanttinen kuva oli tarttunut myös talojen asukkaisiin.

 

Paikalle saapunut Dragongate-promootia pyrki taiteellisella näkemyksellään kuitenkin hieman erilaiseen yhteyteen yleisönsä kanssa. Ensimmäisestä illasta lähtien seurue tarjosi mainiota painia, jonka kaltaista surullista kyllä suurin osa painiakatsovasta kansasta ei ole varmastikaan koskaan nähnyt. Painia voi parhaillaan verrata Bollywood-elokuvien estetiikkaan, ne kummatkin pyrkivät ja parhaimmillaan pystyvät tarjoamaan katsojilleen kokemuksia kaikilta ihmissielun tunnetasoilta: hyvän show'n aikana pääsee nauramaan, huutamaan verenhimoaan ja tuntemaan pelkoa ja surua suosikkiensa puolesta. Myönnettäköön tosin, että useille faneille (myös näissä tapahtumissa) keskeiseksi nousee se verenhimo, mutta jos viikkojen ja kuukausien pahat tunteensa pääsee välillä päästämään ulos näinkin turvallisesti niin miksipäs ei.

 

Koska vierailulla ollaan Englannissa paikallista väriä mukaan toi runsas määrä brittiläisiä painijoita. Onneksi heille kuitenkin japanilaiset soturit näyttivät usein kaappien paikat:

Ensimmäisen illan (ja jälleen yhden Travellodgessa vietetyn yön jälkeen) siirryimme Nottinghamiin, vapaapainin vierailupaikaksi varsin suureen kylään siis. Paikallinen painihalli olikin aikalailla hulppeimpia tähän mennessä koettuja. Kämäisen liikuntahallin sijaan saavuimme oikein komeasti rakennettuun teatteriin, joka tarjosikin mainiot mahdollisuudet monikansallisen korkeakulttuurin nautintaan:

Kun vielä painintaso pysyi kovana ja odotettu herrojen Susumu Yokosuka ja Shingo kohtaaminen päänäytöksessä ei pettänyt. Hyvän painin jälkeen edes nukkuminen Travellodgessa ei haitannut.

Iloisten painiveikkojen lisäksi Nottinghamin seuduilla oli toki aikoinaan liikkunut myös muunlaisia ryhmittymiä, joista tunnetuimpia taitaa olla Robin Hoodin, tuon Varkaiden kuninkaan seurue, joka alueella legendojen mukaan väänsi peistä seudun pahan sheriffin kanssa. Niinpä britteinsaarelaisten nukkuessa kulttuuritonta untaan, minä ja matkakumppanini suuntasimme katselemaan tuon rosvon pahimman kilpailijan asuinseutuja. Yllättäen kaupunki tekikin jonkinlaisen ison asian tästä suuresta hahmostaan (tai siis lähimetsässä asuneesta ryöväristä).

Mihin tahansa legendaan kuuluu jonkinlainen paisuttelu ja herra Hoodin kohdalla sitä edusti muun muassa toisen kuvan edustama kertomus, että hän vielä kuolinvuoteeltaankin lähetti nuolia tappavalla tarkkuudella. Herra Loxley yritti mahdollisesti näillä vasamilla pitää perintöä kärkkyviä sukulaisiaan etäällä.

Sherwoodin metsän jäädessä harmittavan kauas Nottinghamin kaupungista, päädyimme pääasiassa tutustumaan kaupungin pääasialliseen turistikohteeseen eli Nottinghamin linnaan, josta käsin tuo ilkeä sheriffi aikoinaan riisti lähiseudun asukkaita. Linna tosin kyseiselle rakennelmalle oli hieman harhaan johtava nimitys, sillä paikka oli lähinnä vuoren päällä sijaitseva kartano, jota toki ympäröi muurit noin 50 metrin päästä. Nykyään kartano toimi tietenkin sekalaisena museona, jossa esillä oli paitsi paikallista historiaa, mutta myös (paikallista) nykytaidetta ja entisten isäntien keräämää ryöstösaalista koloniaalisilta matkoilta. Toki matkaajia muistettiin muistuttaa myös seudulla (eli sadan kilometrin säteellä) eläneistä suurmiehistä:

Harvinaisen kaunis näkymä alas Nottinghamin seudulle "linnavuorelta".

Linnavuori itsessään oli sinänsä varsin mielenkiintoista kiveä, joka aikoinaan oli mahdollistanut varsin runsaan tunneloinnin. Entisille linnaherroille tämä oli tarjonnut mainion mahdollisuuden vankityrmäsokkeloiden rakentamiseen, mutta toisaalta oli johtanut lukuisine salakäytävineen myös useiden yliahneiden linnaherrojen turmaksi.

 

Aikoinaan tästä linnasta oli myös liikkeelle lähteneet runsaat määrät ristiretkeläisiä heidän "uljaille ja puhdassydämisille seikkailuille" kohti "pyhää maata". Tosin ilmeisesti he eivät päässeet ainakaan aluksi kovin pitkälle, koska tarinan mukaan he olivat aina pysähtyneet tässä vuoren toisella sivulla (eli noin 50m linnanporteista sijaitsevassa) majatalossa:

Paikassa, jotka tosiaan mainostettiin Englannin vanhimmaksi majataloksi. Sisällä piti toki piipahtaa ja kyllähän sokkeloidesta juottolasta tosiaan ajanpatina oli aistittavissa, kuten myös surullista kyllä sen sunday roastista. Päätin siis ruokailumme yhteydessä kokeilla taas yhtä englantilaisen pubukeittiön vakkaria ja pettyäkseni taas surullisesti. Täytyisi kai olla tyytyväinen siihen, että olen vielä kykeneväinen moiseen viattomuuteen, koska lukuisista kokeiluistani huolimatta englantilaiset perinneruuat ovat lähes poikkeuksetta olleet vain vaivoin ruuan nimen ansaitsevia.

 

Paikalliset oluet ilmeisesti olivat tosin aikamainioita, koska ystäväni jäi niitä siemailemaan minun vilkaistessani hieman loppukaupunkia, joka ei suuria elämyksiä tarjonnut. Seuraavaksi siirryimmekin sitten viimeiseen paininäytökseen piskuiseen kyläsaliin (jonne matkalla tosin näimme osan ManU:n historiallisesta nöyryytyksestä ja maistoin pubissa oikein mainiota Bulmers Extra Crisp-siideriä), jossa näimme viimeiset painit tältä erää. Illan pimennyttyä saimme kyydin lähellä Stanstedia, josta seuraavana aamuna siirryimme takaisin Tampereelle.